Random otsikko on random, tiedän.
Mutta oikeasti, minun tekisi tällä hetkellä vain mieli huutaa "HAHAA" oikein ivallisesti ja osoittaa samalla itseäni. Minulla on ivallinen olo. Ivallinen olo itseäni kohtaan.
Viime aikoina on tuntunu siltä etten minä enää jaksa olla. En jaksa olla lapsi. En jaksa olla tässä tilanteessa. Vaikka kaikki on näennäisesti hyvin, kuten onkin, ei missään ole valittamista, en silti jaksa olla. Minä haluan jo päästä elämään, olipa aikuisten maailma sitten kuinka raadollinen tahansa.
15-vuotiaana oleminen on samaan aikaan niin ihanaa ja niin rasittavaa. Pitää keskittyä kaikkeen siihen, mikä oikeastaan on turhaa. Puoli vuotta kestänyt parisuhteeni päättyi ihan vasta, ja minulla on hieman tyhjä olo sen takia, vaikka en ole exsäni kanssa riidoissa. Meidän pitäisi jatkaa kavereina. En vain tiedä pystynkö, en ainakaan nyt heti. Vaikken häntä vihaakaan, ymmärrän kyllä. Mutta se on vain vaikeaa.
Minun pitäisi keskittyä siihen että annan olla. Että elämä jatkuu. Mutta kun ei tunnu siltä että jatkuisi. Päivät ovat samanlaisia, kaikki junnaa paikoillaan, mitä minä edes teen? Elämä on vain yhtä samaa sumua koko ajan, ja aina iltaisin vain miettii että millä lailla minä tänään eteninkään tavoitteissani.
Vastaus on aina sama: en mitenkään.
Minä en voi edetä. En voi. Minulla ei ole siihen mahdollisuuksia, ja miksi? Koska olen 15. Olen lapsi, olen vasta menossa aikuisuuteen päin. Vaikka kovasti töitä tekemällä voisi tässäkin vaiheessa jotain tehdä, niin ottaako kukaan sitä oikeasti vakavasti? Ei. Lapsen pitää olla lapsi. Mutta entä jos lapsi ei haluakaan olla sitä mitä hänen pitäisi ja mitä hän oikeasti onkin? En halua olla laihempi tai kauniimpi, en halua olla menestynyt ja kaikken suosima, idoli joka ei saa hetken rauhaa, minä vain haluan ELÄÄ.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti