Minun ystäväni on kuin villasukka joka talvella lämmittää

Minun ystäväni on kuin villasukka joka tavella lämmittää,
Ja minun ystäväni on kuin niitynkukka joka saa minut hymyilemään

Ota kädestä kiinni, tule kanssani rantaan, vien sinut katsomaan,
Miten aurinko laskee puiden taakse ja saa taivaan punertamaan

Vanha lastenlaulu. Jossain vaiheessa se tuntui lähinnä naurettavalta, mutta sitten sitä oppi ajattelemaan. Miten se laulu onkin niin totta.

Ystävyys. Se on kuin villasukka, joka lämmittää, ja niitynkukka, joka saa hymyilemään, kuten laulun sanoissa kerrotaankin. Ystävä on myös itsessään se lämpö, jonka villasukat saavat aikaan, ja hymy, jonka kauniit kukat kirvoittavat huulille.

Minulla on ystäviä. Ystäviä, joiden ajattelukin saa minut hymyilemään, saavat kaiken tuntumaan ihanalta. Onnellinen elämä.

Joskus ystävät myös ahdistavat. Kun tuntuu, että kaikilla heillä on jokin hätänä. Välitän heistä kaikista, rakastan heitä. Mutta kun minun pitäisi osata myös auttaa, kiskoa ylös sieltä suosta.

Enkä minä aina osaa. Silloin kaikki kaatuu niskaan, olen hyödytön ja surullinen, häpeän itseäni kun en ole riittävästi.

Onneksi on kännykkä. En pidä siihen puhumisesta, tekstin avulla saan paremmin tunteeni esille. Tietenkin viestiestä tulee laskua, mutta on se sen arvoista, että saa ensin itsensä turpeen pinnalle, ja voi taas yrittää hakea köyttä, jonka heittää muille.

Minun ystäväni on rakas, minun ystäväni on tärkeä. Minun ystäväni ei päästä varpaita palelemaan eikä suuta mutruun. Minun ystäväni halaus on paras lohtu, minun ystäväni kiitos on kuin koko maailma kumartaisi.

As we go on,
We remember,
All the time we,
Had together

And as our lives change,
Come whatever,
We will still be
Friends forever

<3  

Paine aiheuttaa päänsärkyä

Ja minun päätäni särkee aivan halvatusti.

Kun on ajat sitten päättänyt, mihin tähtää elämässään, siihen haluaa sitten päästäkin. Kuten jo aiemmin totesin, olen erittäin utelias ihminen, joten minähän tietysti heti etsin kaiken mahdollisen tiedon aiheesta " mitä minun tulee tehdä aikavälillä 15 vee ja kahdeskymmenes syntymäpäivä" jotta pääsen tavoitteeseeni.

Tietenkin sitä motivoitui ja päätti tehdä kaiken tarvittavan, ja kunnolla. Mutta sitten huomaakin hyvin nopeasti, ettei se ole kovin yksinkertaista ja vielä vähemmän helppoa.

Siinä vaiheessa päässä alkaa tuntua pientä jomotusta. Pikku hiljaa se kasvaa ja voimistuu, leviää toiselta aivolohkolta toiselle ja alkaa järsimään ja jyrsimään kalloasi niin, että haluat vain kaatua sängynpohjalle itkemään.

Toisiko joku nenäliinoja, kiitos, jotta voin jatkaa?

Kutonen on hyvin kaunis numero. Kuin ysi väärinpäin. Ja vielä kauniimpi se on, kun siihen lisää abstraktin viivan, eli tuttavallisemmin koululaiselle, miinuksen. Siinä vaiheessa joutuu oikeasti nieleskelemään, ettei purskahda oikeasti itkuun keskellä luokkahuonetta, keski-ikää lähestyvän ja junttimaista vastakkaista sukupuolta edustavan opettajan edessä, joka työkseen hakkaa päähäsi sitä ongelmanratkaisua verrannoilla sun muilla. Eikä toki unohdeta sitä toista samanlaiseen kategoriaan menevää opettaja-parkaa, joka joutuu puistelemaan päätään kun joku ei vain näytä tajuavan niistä happokaavoista ja reaktioyhtälöistä sitten millään mitään.

Itku muuttuu varsin nopeasti harmistuneesta silkaksi epätoivoiseksi kyynelehdinnäksi, kun saavut seuraavalle tunnille, jossa kerrotaan seikkaperäisesti jatko-opinnoista, arvosanojen vaikutuksista, työpaikoista. Turhautuminen itseensä puretaan viattomaan vihonsivuun, joka päättyy kellon soidessa silppuna roskakoriin.

Välitunti kuluu siihen, että pitää käydä pyytämässä terveydenhoitajalta särkylääkettä, jotta jaksaa tutun jomotuksen kanssa vielä ne kaksi viimeistä tuntia, joiden aikana päässä pyörii vain se, että on epäonnistunut kaikessa ja tulee epäonnistumaankin. Eikä oloa helpota lainkaan se oikeasti pahaa tarkoittamaton kaveri, joka kovaan ääneen valittaa kuinka epäonnistui itse saatuaan kahdesta sinä päivänä palautetusta kokeesta vain yhdeksikön ja kympin se hauskan suora viiva perässään.

Kotiin tultaan voi sitten valittaa koneen välityksellä muillekin. Ja potea sen jälkeen huonoa omatuntoa. Tiedä nyt miksi, minua harmittaa koko tämän tekstin näpyttäminen. Mutta ei auta, kun ei se särkylääkekään suostunut tehoamaan.

Jostain kaukaa

Sain viimein aikaiseksi siivota kaappini. Olin lykännyt hommaa jo monta viikkoa, ja nyt päätin sitten viimein ottaa itseäni niskasta kiinni kun äitipuoli asiasta huomautti.

Ja mitä löysinkään.

Neljänneltä luokalta lähtien tarinavihkoni.
Siivoaminen sai sitten vähäksi aikaa jäädä, kun syvennyin selailemaan jo rispaantuneita vihkosia.

Olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa? En tiedä, mutta päädyin lopulta hieman hataraan nauruun. Jotenkin se aika, jolloin olin ne tekstit tehnyt, tuntui niin kaukaiselta,että päätä alkoi särkeä. Kaksi tarinaa niistä lukuisista muistin edelleen, loppuja silmäillessäni olin lähinnä ihmeissäni.

Kaikkein eniten ihmetytti se, että miten aiheet, joista kirjoitan, ovat muuttuneet niin paljon. Tietenkin on eri asia olla kymmenen kuin viisitoista, mutta silti. Siinä missä ennen kirjoitin ilkeistä serkuista, jotka pukeutuivat pinkkiin ja koiranpennuista, aloitan usein kirjoittamisen siitä, että miten henkilö kärsii. Pieni ero. Mutta maailma on ehtinyt viiden vuoden aikana näyttää kasvonsa uudestaan ja uudestaan, aina uudessa ja kirkkaammassa valossa, jossa näen sen piirteiden olevan joka kerralla terävämmät ja kovemmat.

Inspiksen syvin olemus

Inspiraatio.

Siinä vasta sana, jolla on liikaa merkityksiä. Ja olomuotoja.
Joskus inspiraation saa. Lahjaksi, vai? Vai kovalla työllä? Joskus sen tosiaan vain saa. Mutta joskus aivoja pitää rasittaa sen löytämiseksi niin, ettei lopulta jaksa nostaa kynää käteensä.


Niin, inspiraation löytäminen..Mistä sen voi löytää? Missä on se "hukka" johon inspiraatio aina menee?


Laajoja käsitteitä, laajoja käsitteitä..Joille ei koskaan löydy vastausta.


Helkkari.

Perusluonteeltani olen utelias. Jos näen jonkin nimen tai käsitteen jossain, niin heti kotiin päästyäni otan selvää, mitä se oikein on. Urkkimista en harrasta- rasittavampaa asiaa en keksi.


...mutta mitä saankaan vastaukseksi, kun kirjoitan googlen ah-aina-niin-auttavaiseen-ja-käsien-ulottuvilla-olevaan-hakukenttään?


Inspiraatio meinaa siis sitä, että on kirjoittanut Raamatun Pyhän hengen vaikutuksen alaisena, tai ainakin niin minä asian nyt pikaisella lukukerralla käsitin.






...
Öh?


Tämä meni nyt hieman ohi minulta. Siis....se tunne, kun keksiin jonkin idea, mistä kirjoittaa, miten jatkaa, miten kirjoittaa se kinkkinen tilanne, miten saada hahmonsa ajattelemaan ja tarina elämään....se ei siis olekaan inspiraatio? Sillä jos se olisi, niin olisin viides Evankelista.
Kiintoisaa.

Pitäisikö tässä nyt puhua pelkästään ideoimisesta? Sana "inspiraatio" on jo niin juurtunut kaikille, että se ei taida kulumallakaan lähteä. Hankalaa.


En ole ihan varma, sainko vieläkään vastausta noille kysymyksille, mitä alussa esitin...jos kerta se ei ole inspiraatio, jonka voi saada, löytää ja joka aina menee hukkaan?


Nyt kai voisin jatkaa tyhjän teksiasiakirjan tuijottamista ja miettiä jälleen kerran, onko se typerää kirjoittaa siitä kuinka päähenkilö hyppää katolta ja hänen päänsä menee halki.