Sain viimein aikaiseksi siivota kaappini. Olin lykännyt hommaa jo monta viikkoa, ja nyt päätin sitten viimein ottaa itseäni niskasta kiinni kun äitipuoli asiasta huomautti.
Neljänneltä luokalta lähtien tarinavihkoni.
Siivoaminen sai sitten vähäksi aikaa jäädä, kun syvennyin selailemaan jo rispaantuneita vihkosia.
Olisiko minun pitänyt itkeä vai nauraa? En tiedä, mutta päädyin lopulta hieman hataraan nauruun. Jotenkin se aika, jolloin olin ne tekstit tehnyt, tuntui niin kaukaiselta,että päätä alkoi särkeä. Kaksi tarinaa niistä lukuisista muistin edelleen, loppuja silmäillessäni olin lähinnä ihmeissäni.
Kaikkein eniten ihmetytti se, että miten aiheet, joista kirjoitan, ovat muuttuneet niin paljon. Tietenkin on eri asia olla kymmenen kuin viisitoista, mutta silti. Siinä missä ennen kirjoitin ilkeistä serkuista, jotka pukeutuivat pinkkiin ja koiranpennuista, aloitan usein kirjoittamisen siitä, että miten henkilö kärsii. Pieni ero. Mutta maailma on ehtinyt viiden vuoden aikana näyttää kasvonsa uudestaan ja uudestaan, aina uudessa ja kirkkaammassa valossa, jossa näen sen piirteiden olevan joka kerralla terävämmät ja kovemmat.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti