Joo-o, eli kun tuolla ulkona on niin nätti ja keväinen ilma, niin minäpä päätin lähteä hieman pyöräilemään. Tarkoituksena oli alunperin vain ajaa tuo meidän tienpätkämme, joka on kuusi kilometriä pitkä, ja mennä sitten takaisin kotiin, mutta innostuin sitten niin että päätin tehdä hieman pidemmän lenkin.
Oi kun oli mukava polkea hyvällä pyörällä tasaista asvalttia pitkin, kevätauringon lämmittäessä ja pienen tuulenvireen käydessä aina välillä puunlatvoissa. Siinä ei paljon mikään painanut kun vain poljin eteenpäin iloisesti hyräillen.
Ennen kuin sitä huomasikaan, matkaa oli taittunut jo yli kymmenen kilometriä..sitten loppui pyörätiet, täällä maalla kun asun. Keksin sitten, että menen pikkuteitä pitkin, niin ei tarvitse polkea autojen seassa. Se tuntui kyllä tosi hyvältä ajatukselta sillä hetkellä, joten eikun tuumasta toimeen. Olinhan minä vaarin kanssa ajanut niitä teitä useasti, kyllä minä osaisin! Ja se yksihän tulisi mummulle ja vaarille, joten voisin sitten käydä siellä samalla...
Niinpä minä sitten käännyin ensimmäiselle vähänkään tutun näköiselle polulle. Vaikka olisihan minun pitänyt oppia, että ne kaikki näyttivät samalta.
Niinpä poljin pari kilometriä kapealla polulla. Se oli kurainen ja raskas mennä, mutta ei haitannut. Kyllä ne muut olisivat varmasti paremmassa kunnossa.
Sitten tuli se "voi ei.." hetki. Kun se polku päättyi pellon reunaan.
Pysähdyin sitten siihen ja mietin hetken tilannettani. Järkevä ihminen olisi luultavasti kääntynyt takaisin, polkenut taas sen pari kilometriä ja etsinyt sitten käsiinsä oikean polun. Sellaisen jota pitkin pääsee pidemmällekkin.
Mutta kukapa on sanonut joskus, että minä olisin järkevä?
Iskällä on tapana tehdä niin yksin vaeltaessaan, että hän tarpoo johonkin suuntaan niin pitkään kuin vaan päivän aikana ehtii ja leiriytyy ja katsoo huomenna että missäs helvatussa sitä ollaankaan.
Kulkee näköjään verissä tuo piirre. Joten, kuten arvata saattaa, minä otin pyöräni ja lähdin taluttamaan sitä pellonviertä pitkin.
Ja pian huomasin olevani kahta pahemmin hukassa. Joka puolella oli peltoja, ojia ja kuraa. Lopulta soitin jopa Alisalle, jolle hieman purin tilannettani. Vaikkakaan se ei kuulostanut kovin vakavalta, kun nauroin koko ajan xD
Upposin yhdessä välissä jopa lunta täynnä olevaan ojaan, kun meinasin mennä siitä pyörän kanssa yli..oli siinä sitten vähän haastetta päästä ylös kun oli vyötäisiään myöten siellä. Ja minulla oli lenkkarit jalassa.
Lopulta onnistuin löytämään pikkuisen polun, jolla oli sääriin asti lunta..ja sitä pitkin tarvottuani päädyin viimein vähän isommalle tielle. Enkä edelleenkään tiennyt, missä olen.
Siinä sitten rupesin arpomaan aina risteyksissä, että mihinköhän suuntaan tässä nyt pitää kääntyä : D
Lopulta onnistuin päätymään vähän tutumpiin maisemiin, ja sitten pikkuhiljaa rupesi selkiytymään, missä oikein olen. Ja puolta tuntia myöhemmin pääsin sitten viimein mummulle ja vaarille asti. Ja siinä vaiheessa oli jo vähän puhti poissa.
...mitä en minä ollut hukassa kuin reippaan tunnin! Ja yhteensä kaksi tuntia lenkillä..
Että tällainen päivä minulla. Hieman extremeä elämään.
-Ven
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti