Joskus en vain tiedä, mitä kirjoittaisin.
Rakkaustarina? Ei. Vaikka pidänkin romantiikasta, en ole hyvä kirjoittamaan sitä. Kaikki se tuntuu liian teennäiseltä, ei sellaista tunnetta kuin rakkaus voi vangita täysin sanoihinsa, paperille.
Fantasiaa? Kulutan sitä liikaa. Mielikuvitukseni lentää minusta erillään, sormeni ovat musteen tahrimat, kasvoissani mustia juovia kun pyyhkäisen epähuomiossa poskiani tahmeilla käsilläni. Lopulta kuvat muuttuvat kellertäviksi, ruskeiksi, halkeavat ja kuluvat pois, menee aikansa ennen kuin voin tarttua uudestaan siveltimeen, ja töiden entisöinnissäkin menee aikansa.
Seikkailua? Millainen on kunnon seikkailu? Kaikki vilahtaa ohitse liian nopeasti, en ehdi rekisteröidä sitä silmilläni, kynäni ei pysy mukana. Lopputuloksena on sotkua, josta en itsekään saa enää selvää. Seikkailut eivät ole minua varten, seikkailen mieluummin ajatuksissani kuin tosielämässä. En edes nykyisin harkitse laittavani niitä ylös, seikkailu on parhaimmillaan silloin, kun sen kokee itse.
Draamaa? Olen ylitunteellinen. Itken, kun nukeltani irtoaa silmä. Itken, kun elokuvat luovat haikeuden tunnelman. Itken, kirjojeni sivut ovat täynnä tummia, kyyneleideni muodostamia läikkiä.
Minä itken, kun kirjoitan. Se on vain vettä, mutta sydämenikin itkee.
Huumoria? Osaan kyllä olla hauska. Mutta nauru. Se voi olla herskyvää, väkinäistä, iloista, silkkaa riemua, joskus on vaikea erottaa hihitys ja nyyhkytys toisistaan. Muste loppuu kesken, terä katkeaa eikä teroitinta ole lähellä. Pyyhekumi kuluu ja kuluu, kumimurujen vuori kasvaa, mutta mitään en saa aikaiseksi.
Nauru elää. Mutta sen koti on muualla kuin minun tarinoissani.
Minä katson kattoja ikkunastani. Ne ovat peltiä, mustaa, sinistä, punaista. Samoin on taivas, aurinko kietoutuu ujona pilviin, kuolleet puiden oksat riippuvat väsyneinä.
Ne ovat kauniita kattoja. Niistä minä kirjoitan, niille minä kirjoitan, minä kirjoitan taivasta kohti.
Taivaalle voi kirjoittaa kaikki unelmansa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti